Nyt vuotta myöhemmin meillä on iso poika. Niin iso, ettei päikkäritkään meinaa maistua. Nytkin tehtiin unikosiskelua yli tunti, mutta sitten uni kuitenkin voitti. Meidän iso poika opiskelee jalkojaan ja ihmettelee äänensä mahdollisuuksia. Hän kurkottelee leluihin ja kääntyy kyljelleen. Laulaa muskarissa mukana ja tykkää katsella toisia lapsia. On suloinen ja halutessaan äänekäskin kaveri ja on pistänyt meidän perheen elämän uusiksi. Ja ennen kaikkea tuo poika teki meistä perheen.

Kaikenlaista sitä vuoteen mahtuu.

Olin jo ehtinyt lomani virkistämänä laatia uudenlaisen toimintasuunnitelman syksylle. Työahdistuksen paluu kuitenkin kirkasti äitiysvapaan tarkoitusta: olen kotona hoitaakseni lastani. Pieni keskustelu aviomiehen kanssa saikin aikaan päätöksen, että syksyn ajan olen kotona, enkä tee mitään. Ei tarvitse, ehtii sitä sitten. Ja hei, meidän poika on vain kerran vauva.

Tyytyväisenä – ja jopa tyytyväisempänä kuin aikoihin – itseeni jatkoin kotielämää täysin uudella innolla. Nyt voin olla kotona, keskittyä tähän elämänvaiheeseen. Keitin kahvit vanhalle kaverille, joka tuli käymään ja tunsin itseni voimaantuneeksi. Kunnes kaverini kysyi: “Mitä kaikkea olet puuhaillut äitiysloman aikana? Sähän olet niin tehokas, että tuskin sulle riittää tuo kotona oleminen.”

Ja sieltä ne paineet taas nousivat.

Aion silti pitää kiinni äitiysvapaasta ja nukkua poikani vieressä päikkärit. En ihan vielä nyt, mutta huomenna viimeistään.

Sadatteluni saavuttaa kliimaksinsa epävarmoissa tilanteissa. Yksi pahimmista helmikuinen oli keilailuilta puolituttujen – ja vielä urheilullisten – seurassa. Ja niin kävi silloinkin, että epävarmuuteni pääsi kukoistamaan ja kaikki manailuni tekivät minusta ehkä vielä tyhmemmän. Totta sitä paitsi on sekin, että kun olin jo etukäteen teilannut koko lajin, minun oli vaikea näyttää pitäväni koko hommasta. Että sillä(kin) kerralla pessimismi kietoutui ihan omaan nilkkaan.

Mutta nyt näyttää siltä, että pojastamme on tulossa samanlainen intoilija. Paavo suhtautuu kaikkeen uuteen tai muuttuvaan epäillen, eli huutaen. Tältä se siis tuntuu, seurata omia piirteitään lapsessa – ja vähän hävetä siinä samalla. Viimeisimpänä esimerkkinä on uintiretki. Olimme ajatelleet kastella Paavon varpaita Tämäkohdun vesissä, mutta kainaloihin ulottuva kakka pakotti muuttamaan suunnitelmaa. Ei siinä mitään, Paavo veteen. Ja tietysti uusi tilanne ja viileä vesi (37 asteisen kylpyveden jälkeen kaikenlainen järvivesi on viileää) saivat Paavon rääkymään niin, että luulin vieressä kanoottejaan kantavan perheen soittavan poliisit. Hetken polskuteltuaan Paavo totesi homman olevan ok ja niin viihtyi poika vedessä paremmin kuin olisin osannut arvatakaan.

Että ei se aina itku pitkästä ilosta, vaan joskus myös ilo kovasta kiukusta.

Olen kuitenkin tajunnut, että nämä unta vieroksuvat vauvat ovat ihan normaali ilmiö. Jostain syystä eivät raasut tajua nukkua nyt, kun elävät sitä harvinaista vaihetta, että nukkua voi milloin vain.

Nykyisin olen paljon ymmärtäväisempi Paavon suhteen. Olen tajunnut, että unikiukku on todella tavallinen ilmiö ja että kovaääninen huuto ja komennus ovat sitä myös. On tavallista, että vauva herättää äidin jopa viisi kertaa yössä tai että perheet tasapainottelevat vastikkeen ja rintamaidon kanssa, vaikka maitoa äidiltä tulisikin. Monet vauvat huutavat vaunuissa, eivätkä nukahda heti autossa.

Olenko sitten vain pelännyt epänormaaliutta tai ollut hysteerinen? Luultavasti. Mutta samalla olen mielestäni saanut epävarmuudelleni kovasti tukea neuvolasta. Kun olen valitellut lukuisia yöheräämisiä, on yksi täti neuvonut yhtä ja toinen toista. Ja kun se ensimmäinen oli kovasti puolellani, se toinen piti toimintamallejani järkyttävinä ja sanoi, että kyllä vauvat nukkuvat. Aaargh.

Ja kyllä meidän vauva nukkuukin. Neuvolan tätien ohjeiden innoittamana olemme luoneet omat käytäntömme ja saaneet pojan nukkumaan 20.30 alkaen aamukuuteen tai seitsemään kahdella tai kolmella syötöllä. Sekin on normaalia. Mutta en aio kertoa siitä neuvolassa, etten sitten taas epäilisi.

Hotelliasuminen onkin luksusta. Ensinnäkin huoneemme on kaksiosainen, joten Paavon nukkumaanmennessä illalla kahdeksan jälkeen pystyimme jäämään itse vielä hereille ilman hyssyttelyä. Toisekseen suihkusta tulee lämmintä vettä. Ja mikä ihaninta, suihkukahvaa (tai mikä se onkaan) ei tarvitse pitää kädessä. Siinä sitä on ihmettelemistä ja ihasteltavaa! Ehkä meilläkin vielä joskus.

Nyt on hotelliaamiaisen aika. Jotta saisimme siitä mahdollisimman suuren ilon, menemme sinne vuorotellen. Mukavaa olisi tietty syödä kahdestaan, mutta sitten kuitenkin vielä ihanampaa on syödä keskeytyksettä. Josko siellä olisi vielä Hesari?

Paavolle selitin eilen, että nyt lähdetään lomalle rentoutumaan. Ja niin poika sen heti tajusi, normaalin viiden syöttökerran sijaan viime yönä herättiin vain kolmesti. Taidettiin olla loman tarpeessa siis koko perhe.

Beach Party on kuulunut olennaisena osana elämääni tosi kauan. Niin kauan, etten osaa edes sanoa, kuinka kauan. Ensin se oli makea rokkitapahtuma, johon oli päästävä ja sitten siitä tuli yksi osa työtä. Ja sen jälkeen siitä tuli makea rokkitapahtuma, johon oli päästävä. Viikonlopun tapahtumat, talkootyöt, talkooväki, tunnelma ja ylipäätään koko tapahtuma on ollut olennainen osa kesää jo kauan. Paitsi tietysti tänä kesänä.

Paavo täytti torstaina kaksi kuukautta ja koska meillä on ollut aikamoinen hulinaviikko, päätin jo kauan sitten, että en edes mieti lastenhoitokuviota viikonlopuksi. Paavolle – ja mullekin – tekee hyvää olla kotona, rauhassa ja omien rutiinien keskellä. Simo sensijaan on rannalla töissä koko viikonlopun. Keskiviikkona vain vähän, torstaina monia tunteja, perjantaina yli kellonympäri, tänään reilusti yli kellonympäri. Huomenna sitten siivouksen jälkeen talkooväki vielä oikeutetusti bilettääkin eli Simo on poissa tosi pitkään. Ja henkisesti takuulla poissa vielä maanantainakin.

Pakko myöntää, että meillä on Paavon kanssa melkein jopa liiaksi aikaa olla nyt kaksin.

Ja koska olisin itsekin vähän halunnut rannalle, pelkäsin olevani superkatkera marttyyriäiti täällä kotona. Toistaiseksi katkeruus on onneksi jäänyt sivuun ja meillä on Paavon kanssa ollut ihan hauskaa. Eilen käytiin mummikilla, tänään Annalla ja Liisalla. Ja tietysti rannallakin vähän. Huomenna ajattelin tehdä kiitoskorttien jakokierroksen ja käväistä rannalla – ja siinähän ne päivät sitten menivätkin. Vaikka on meillä kyllä sitä luppoaikaakin.

Oli kuitenkin kiva käväistä rokkipiireissä edes kääntymässä ja Paavostakin tuli heti suosittu kaikkien tuttujen pörrätessä ympärillä. Paavo itse oli hommasta lähinnä hämmentynyt. Johtuiko se sitten tunnelmasta ja kaikista ihmisistä vaiko niistä kuulosuojaimista, jotka varmaan tuntuivat ja kuulostivat hassulta. Joka tapauksessa meidän festarireissu sujui hienosti ja sen jälkeen uni maittoi. Hyvä ja kiva näin.

Vaikka tiesin, mitä tuleman pitää, olin vähän hämmentynyt tilaisuudesta. Maistraattia oli ehostettu sitten viime käynnin ja tila oli yhtä aikaa sekä viihtyisä että oudon alttarimainen. Henkikirjoittajan vaelteleva katse ja monotoninen nuotti olivat sen sijaan jopa huvittavia. Joka tapauksessa kyynel oli herkässä ja sitten tahdottiin, molemmat. Lopuksi, noin kolmen minuutin kuluttua kaiken kunniaksi suudeltiin. Kummallista.

Muita häitä meillä ei sitten ollutkaan. Häähössötys ei kiinnostanut kumpaakaan, mutta emme halunneet häiden puutteen olevan itse avioliiton esteenä. Ajattelimme, että tärkeintä on se, että me molemmat tahdomme ja siksi pienikin tilaisuus riittää.

Koska ainakin itselleni oli hyvin selvää, että tahdon, koin enemmän paineita nimestä. Vaihtaako vai ei. Perinnettä vai ei. Yhdistävä tekijä vai ei. Ja jälleen hain apua väärästä paikasta ja surffailin erilaisilla internetin keskustelupalstoilla. Apua ei tullut, ristiriitaisia fiiliksiä kylläkin.

Ja koska monella palstalla toitotettiin erilaisia argumentteja nimen vaihtamista vastaan, haluni uuteen nimeen vain kasvoi. Vaikka ymmärrän senkin pointin, että erotilanteessa nainen on tuuliajolla ollessaan miehensä sukunimellä, ihmettelen, haluanko nyt miettiä mahdollista eroa? Sehän on kaiken pohjalla, että tahdon naimisiin. Tahdon rakastaa. Eroon suhtaudutaan sitten, jos se tulee, mutta siihen ei nyt varauduta.

Nimi on merkittävä osa persoonaa ja nyt onkin totuttelemista uuteen persoonaan. Josko tämä uusi olisi vielä entistä ehompi? Avaimet suureen elämänmuutokseen olisi nyt käsissä. Mitä se ehompi sitten olisi? Tämä muutos pitää hoitaa kunnolla. Hmmm.

Vaikka avioliitto on mielestäni tärkeä sitoumus ennenkaikkea pariskunnan kesken, olen hämmentynyt myös siitä, kuinka paljon se helpottaa yhteiskunnallista kelpoisuutta. Varsinkin lapsen myötä on käynyt selväksi, että tämä yhteiskunta on suunniteltu aviopareille. Niin olisi ollut vältettävissä sekin allekirjoitusmatka Vihtiin, jossa ajokorttia vilauttamalla piti tunnustaa lapsen isä ja isyys. Se se vasta oli hämmentävä reissu.

Mutta jos isyyden tunnustaminen ajokorttia vilauttamalla tuntui oudolta byrokratialta, niin avioliiton esteiden tutkinta vasta sitä onkin. Kyllä voisi kuvitella, ettei 7 vuorokaudessa väestörekisterijärjestelmä paljasta mitään sellaista estettä, mitä ensisyöttämälläkään sieltä ei näy. Mutta ehkä 7 vuorokautta on samalla myös se suuri harkinta-aika, jota yhteiskunta haluaa avioparien hyödyntävän ennen avioliittoa? Seitsemässä päivässä on kuulemma maailmakin luotu (tai vissiin kuudessa, eikö sunnuntai ollut jo lepopäivä), joten kyllä sama aika pitäisi riittää avioliiton esteiden tutkintaankin ihan henkilökohtaisella tasolla?

Siinä hileitä ja strasseja ihastellessani tulikin mieleen, että miksi television juhlaohjelmat keskittyvät aina häihin. Neljät häät, häähullut, meidän häät, satuhäät. (Ai miten niin katson nykyisin liikaa telkkaria?) Hääohjelmissa seurataan valmisteluja ja juhlia, toisissa arvioidaan ja arvostellaan ja toisissa jopa kilpaillaan. Häissä kuitenkin on aina edes jollain tasolla sama peruskaava, mutta esimerkiksi viisikymppisissä ei olisi.

Miksei kisattaisi siis muitten juhlien kanssa? Neljät viisikymppiset, neljät nimiäiset, neljät hautajaiset?

Heti kun aloin miettiä muutamiakin viisikymppisiä setäni täyden menun – ja monen juhlan – synttäreistä eilisiin Elvis-bileisiin, aloin jo riemuita tv-ohjelmasta. Viisikymppiset ovat usein hyvin persoonallisia. Siihen ikään mennessä olemme kasvaneet omanlaisiksemme ja osaamme nautiskella omalla tavallamme. Voi miten hieno tv-ohjelma siitä tulisi!

Mutta yhtä hienon ohjelman saisi myös neljistä 9-vuotisjuhlista. Eilisissä kummitytön juhlissa juhlakalu lähes pyörtyi ilosta ja onnesta, kun isovanhempien paketista tuli kauan odotettu kännykkä – ja vielä kosketusnäytöllä. Siinä kohdassa kummitäti iloitsi siitä, että meidän muiden lahjat oli avattu jo aiemmin, saivat siis ansaittua huomiota ja huokailua myös kynsilakat ja kirjat.

Nyt kun olen valvonut kohta kahdeksan viikkoa vähintään parin tunnin välein huomaan saavuttavani jotain väsymyspiikkiä. Samalla kyllä hieman kauhistuttaa ajatus siitä, että piikki saattaa kasvaa koko ajan.. Toistaiseksi suurin kliimaksi tuli koetuksi toissa yönä, kun kello neljä (joka muutenkin on se kaikkein vaikein heräämisajankohta) tipuin sängystä. Vaikka tippuminen sattui, mietin vain, että onneksi Paavo ei ollut sylissä. Paavo oli huonolla tuulella ja itki, joten lähdimme olohuoneeseen. Ja siellä kompastuin lattialle jääneeseen lamppuun. Ei sattunut pojalle mitään, onneksi, mutta äidiltä paloi käämit ja itkuksihan se meni. Aamupäivällä nukuimme onneksi yön univelkoja pois, niin poika kuin äitikin. Ja jo nyt koko homma tuntuu lähinnä huvittavalta.

Mutta koska olen tottunut valvoja, olen oikeastaan pärjäillyt ihan hienosti. Suurin osa päivistä menee hyvin, eikä väsymys juurikaan paina. On kuitenkin ollut jännittävää huomata, että uni on keskeinen asia myös Paavolle. Äitinsä lailla poika ei malta nukahtaa ja kiukunkin kautta hänet on saatettava nukkumaan. Mutta mitä paremmin poika nukkuu, sitä aurinkoisempi lapsi meillä on. Eli joka kerta, kun silittelen raivoavaa lasta uneen, mietin, toiminko oikein. Ja joka kerta kiukku loppuu uneen, yleensä sikeään ja pitkään.

Nyt sitten vaan mietin sitä, että miksi raskausaikana en “kehdannut” nukkua päiväunia. Jostain tuli sellainen oletus, että kun olen vaan kotona. Että sitä pitää sitten puuhastella. Ymmärrän kyllä, että ei se silloin nukuttu uni pankkiin olisi jäänyt. Nyt vaan ymmärrän sen, että kun unimahdollisuus annetaan, niin se kannattaa hyödyntää.

Vali vali.

Uskonnottomana nimen juhlijana on tullut paljon mietittyä kummeja ja kummiutta ylipäätään. Meille oli itsestään selvää, että haluamme pojallemme kummeja. Olen itse saanut kristillisen kasteen ja siinä ison kummikatraan. Liekö kummien ansiota vaiko ei, kristillinen kasvatukseni oli sangen lyhyt. Ja tosi asiassa olen ollut tekemisissä vain muutaman kummini kanssa. Uskonnottomallakin linjalla olen kuitenkin kokenut kummisuhteen tärkeänä aikuissuhteena, enkä voisi kuvitellakaan, minkälaista elämä olisi ollut ilman kummeja. Sitä kummia, joka juuri facebookissa muisteli muinaista Linnanmäki-reissuamme ja tekin nimppareilleni pizzaa ennen kuin juuri kukaan meistä pikkutytöistä oli pizzasta kuullutkaan tai niitä kummeja, joiden liikkeeseen menin mieluusti koulun jälkeen notkuilemaan. Mukavaa on kyllä muistaa sitäkin kummia, jonka kanssa yhteys on uusiutunut nyt vuosien tauon jälkeen, kiitos facebookin.

Tilasin Paavon tuleville kummeille Pro-seremonioista kummitodistukset, joihin oli painettu hieno teksti kummiudesta:
Kummi on luvannut kummina tukea Paavon vanhempia hänen kasvattamisessaan eettiseksi, vastuuntuntoiseksi, ystävälliseksi ja muut huomioon ottavaksi ihmiseksi sekä tukea Paavoa itseään, milloin maailma tuntuu olevan häntä vastaan, kuunnella häntä, antaa hänelle aikaansa ja neuvoa, silloin kun hän neuvoja kaipaa.

Kuulostaa hienolta! Ja koska olemme pojallemme saaneet hienon kummirivistön, uskon, että elämä helpottuu monelta osin. On hyvä tietää, että Paavolle on neuvoja luvassa – silloin kun hän niitä kaipaa. Itse olen tainnut, ainakin vanhemman kummilapseni osalta, neuvoa myös muulloin.