Vaikka olin etukäteen ajatellut, ettei äitiysloma ole mikään loma, huomaan silti salaa ajatelleeni niin. Vähän pettyneenä huomaan nyt oman “lomailuni” menneen hukkaan: työstressi on läsnä edelleen heti kun sille antaa tilaa. Pienikin sivulause voi käynnistää samanlaisen paniikkireaktion kuin ennenkin ja niin löydän itseni lukemasta työehtosopimuksia aamuyöllä.
Olin jo ehtinyt lomani virkistämänä laatia uudenlaisen toimintasuunnitelman syksylle. Työahdistuksen paluu kuitenkin kirkasti äitiysvapaan tarkoitusta: olen kotona hoitaakseni lastani. Pieni keskustelu aviomiehen kanssa saikin aikaan päätöksen, että syksyn ajan olen kotona, enkä tee mitään. Ei tarvitse, ehtii sitä sitten. Ja hei, meidän poika on vain kerran vauva.
Tyytyväisenä – ja jopa tyytyväisempänä kuin aikoihin – itseeni jatkoin kotielämää täysin uudella innolla. Nyt voin olla kotona, keskittyä tähän elämänvaiheeseen. Keitin kahvit vanhalle kaverille, joka tuli käymään ja tunsin itseni voimaantuneeksi. Kunnes kaverini kysyi: “Mitä kaikkea olet puuhaillut äitiysloman aikana? Sähän olet niin tehokas, että tuskin sulle riittää tuo kotona oleminen.”
Ja sieltä ne paineet taas nousivat.
Aion silti pitää kiinni äitiysvapaasta ja nukkua poikani vieressä päikkärit. En ihan vielä nyt, mutta huomenna viimeistään.
