Pilke silmäkulmassa olen sanonut elämänkatsomukseni olevan pessimistinen: kun varautuu pahimpaan, ei pety vaan yleensä ennemminkin ilahtuu. Tosi asiassa pilke on jäänyt aikalailla yritykseksi; kyse taitaa olla jonkinlaisesta defenssistä. Pessimismissä on toki puolensa, mutta olisihan se joskus mukavaa olla positiivinen ja innokas jo etukäteen. Tai vaikka vaan nauraa mokilleen ‘mitäs mä sanoin’ -asenteen sijaan.
Sadatteluni saavuttaa kliimaksinsa epävarmoissa tilanteissa. Yksi pahimmista helmikuinen oli keilailuilta puolituttujen – ja vielä urheilullisten – seurassa. Ja niin kävi silloinkin, että epävarmuuteni pääsi kukoistamaan ja kaikki manailuni tekivät minusta ehkä vielä tyhmemmän. Totta sitä paitsi on sekin, että kun olin jo etukäteen teilannut koko lajin, minun oli vaikea näyttää pitäväni koko hommasta. Että sillä(kin) kerralla pessimismi kietoutui ihan omaan nilkkaan.
Mutta nyt näyttää siltä, että pojastamme on tulossa samanlainen intoilija. Paavo suhtautuu kaikkeen uuteen tai muuttuvaan epäillen, eli huutaen. Tältä se siis tuntuu, seurata omia piirteitään lapsessa – ja vähän hävetä siinä samalla. Viimeisimpänä esimerkkinä on uintiretki. Olimme ajatelleet kastella Paavon varpaita Tämäkohdun vesissä, mutta kainaloihin ulottuva kakka pakotti muuttamaan suunnitelmaa. Ei siinä mitään, Paavo veteen. Ja tietysti uusi tilanne ja viileä vesi (37 asteisen kylpyveden jälkeen kaikenlainen järvivesi on viileää) saivat Paavon rääkymään niin, että luulin vieressä kanoottejaan kantavan perheen soittavan poliisit. Hetken polskuteltuaan Paavo totesi homman olevan ok ja niin viihtyi poika vedessä paremmin kuin olisin osannut arvatakaan.
Että ei se aina itku pitkästä ilosta, vaan joskus myös ilo kovasta kiukusta.
Useimmat pikkulapset suhtautuvat kaikkeen uuteen varauksella, eivät esimerkiksi halua maistaa uusia makuja. Toisaalta pieni varauksellisuus on vain hyväksi.