Ilta kului taas Paavon väistellessä unta. Sillä aikaa, kun äiti aloitti jumppaharrastuksensa uudelleen, isä sai väsyneen pojan kiukkumaratonin hoitaakseen. Kun tulin seitsemän aikaan kotiin, totesimme, että pojan olisi hyvä nukahtaa nyt vielä hetkeksi ennen yöunia tai sitten valvoa vielä tunti. Ja sitten, puoli kahdeksan jälkeen, Paavo alkoi pilkkiä todenteolla. Mitäs siinä sitten. Tökin ja leikin ja kutittelin ja lauloin, ettei vaan nukahtaisi. Sitten aloitin iltatoimet ja vähän yli kahdeksan päästiin sänkyyn. Ja sitten taas Paavo väisteli unta, kunnes puoli yhdeksän (eli ihan tavalliseen nukkumaanmenoaikaansa) nukahti.
Olen kuitenkin tajunnut, että nämä unta vieroksuvat vauvat ovat ihan normaali ilmiö. Jostain syystä eivät raasut tajua nukkua nyt, kun elävät sitä harvinaista vaihetta, että nukkua voi milloin vain.
Nykyisin olen paljon ymmärtäväisempi Paavon suhteen. Olen tajunnut, että unikiukku on todella tavallinen ilmiö ja että kovaääninen huuto ja komennus ovat sitä myös. On tavallista, että vauva herättää äidin jopa viisi kertaa yössä tai että perheet tasapainottelevat vastikkeen ja rintamaidon kanssa, vaikka maitoa äidiltä tulisikin. Monet vauvat huutavat vaunuissa, eivätkä nukahda heti autossa.
Olenko sitten vain pelännyt epänormaaliutta tai ollut hysteerinen? Luultavasti. Mutta samalla olen mielestäni saanut epävarmuudelleni kovasti tukea neuvolasta. Kun olen valitellut lukuisia yöheräämisiä, on yksi täti neuvonut yhtä ja toinen toista. Ja kun se ensimmäinen oli kovasti puolellani, se toinen piti toimintamallejani järkyttävinä ja sanoi, että kyllä vauvat nukkuvat. Aaargh.
Ja kyllä meidän vauva nukkuukin. Neuvolan tätien ohjeiden innoittamana olemme luoneet omat käytäntömme ja saaneet pojan nukkumaan 20.30 alkaen aamukuuteen tai seitsemään kahdella tai kolmella syötöllä. Sekin on normaalia. Mutta en aio kertoa siitä neuvolassa, etten sitten taas epäilisi.
