ÄitiysLOMA

Vaikka olin etukäteen ajatellut, ettei äitiysloma ole mikään loma, huomaan silti salaa ajatelleeni niin. Vähän pettyneenä huomaan nyt oman “lomailuni” menneen hukkaan: työstressi on läsnä edelleen heti kun sille antaa tilaa. Pienikin sivulause voi käynnistää samanlaisen paniikkireaktion kuin ennenkin ja niin löydän itseni lukemasta työehtosopimuksia aamuyöllä.

Olin jo ehtinyt lomani virkistämänä laatia uudenlaisen toimintasuunnitelman syksylle. Työahdistuksen paluu kuitenkin kirkasti äitiysvapaan tarkoitusta: olen kotona hoitaakseni lastani. Pieni keskustelu aviomiehen kanssa saikin aikaan päätöksen, että syksyn ajan olen kotona, enkä tee mitään. Ei tarvitse, ehtii sitä sitten. Ja hei, meidän poika on vain kerran vauva.

Tyytyväisenä – ja jopa tyytyväisempänä kuin aikoihin – itseeni jatkoin kotielämää täysin uudella innolla. Nyt voin olla kotona, keskittyä tähän elämänvaiheeseen. Keitin kahvit vanhalle kaverille, joka tuli käymään ja tunsin itseni voimaantuneeksi. Kunnes kaverini kysyi: “Mitä kaikkea olet puuhaillut äitiysloman aikana? Sähän olet niin tehokas, että tuskin sulle riittää tuo kotona oleminen.”

Ja sieltä ne paineet taas nousivat.

Aion silti pitää kiinni äitiysvapaasta ja nukkua poikani vieressä päikkärit. En ihan vielä nyt, mutta huomenna viimeistään.

Pessimisti ei pety

Pilke silmäkulmassa olen sanonut elämänkatsomukseni olevan pessimistinen: kun varautuu pahimpaan, ei pety vaan yleensä ennemminkin ilahtuu. Tosi asiassa pilke on jäänyt aikalailla yritykseksi; kyse taitaa olla jonkinlaisesta defenssistä. Pessimismissä on toki puolensa, mutta olisihan se joskus mukavaa olla positiivinen ja innokas jo etukäteen. Tai vaikka vaan nauraa mokilleen ‘mitäs mä sanoin’ -asenteen sijaan.

Sadatteluni saavuttaa kliimaksinsa epävarmoissa tilanteissa. Yksi pahimmista helmikuinen oli keilailuilta puolituttujen – ja vielä urheilullisten – seurassa. Ja niin kävi silloinkin, että epävarmuuteni pääsi kukoistamaan ja kaikki manailuni tekivät minusta ehkä vielä tyhmemmän. Totta sitä paitsi on sekin, että kun olin jo etukäteen teilannut koko lajin, minun oli vaikea näyttää pitäväni koko hommasta. Että sillä(kin) kerralla pessimismi kietoutui ihan omaan nilkkaan.

Mutta nyt näyttää siltä, että pojastamme on tulossa samanlainen intoilija. Paavo suhtautuu kaikkeen uuteen tai muuttuvaan epäillen, eli huutaen. Tältä se siis tuntuu, seurata omia piirteitään lapsessa – ja vähän hävetä siinä samalla. Viimeisimpänä esimerkkinä on uintiretki. Olimme ajatelleet kastella Paavon varpaita Tämäkohdun vesissä, mutta kainaloihin ulottuva kakka pakotti muuttamaan suunnitelmaa. Ei siinä mitään, Paavo veteen. Ja tietysti uusi tilanne ja viileä vesi (37 asteisen kylpyveden jälkeen kaikenlainen järvivesi on viileää) saivat Paavon rääkymään niin, että luulin vieressä kanoottejaan kantavan perheen soittavan poliisit. Hetken polskuteltuaan Paavo totesi homman olevan ok ja niin viihtyi poika vedessä paremmin kuin olisin osannut arvatakaan.

Että ei se aina itku pitkästä ilosta, vaan joskus myös ilo kovasta kiukusta.

Se on ihan normaalia

Ilta kului taas Paavon väistellessä unta. Sillä aikaa, kun äiti aloitti jumppaharrastuksensa uudelleen, isä sai väsyneen pojan kiukkumaratonin hoitaakseen. Kun tulin seitsemän aikaan kotiin, totesimme, että pojan olisi hyvä nukahtaa nyt vielä hetkeksi ennen yöunia tai sitten valvoa vielä tunti. Ja sitten, puoli kahdeksan jälkeen, Paavo alkoi pilkkiä todenteolla. Mitäs siinä sitten. Tökin ja leikin ja kutittelin ja lauloin, ettei vaan nukahtaisi. Sitten aloitin iltatoimet ja vähän yli kahdeksan päästiin sänkyyn. Ja sitten taas Paavo väisteli unta, kunnes puoli yhdeksän (eli ihan tavalliseen nukkumaanmenoaikaansa) nukahti.

Olen kuitenkin tajunnut, että nämä unta vieroksuvat vauvat ovat ihan normaali ilmiö. Jostain syystä eivät raasut tajua nukkua nyt, kun elävät sitä harvinaista vaihetta, että nukkua voi milloin vain.

Nykyisin olen paljon ymmärtäväisempi Paavon suhteen. Olen tajunnut, että unikiukku on todella tavallinen ilmiö ja että kovaääninen huuto ja komennus ovat sitä myös. On tavallista, että vauva herättää äidin jopa viisi kertaa yössä tai että perheet tasapainottelevat vastikkeen ja rintamaidon kanssa, vaikka maitoa äidiltä tulisikin. Monet vauvat huutavat vaunuissa, eivätkä nukahda heti autossa.

Olenko sitten vain pelännyt epänormaaliutta tai ollut hysteerinen? Luultavasti. Mutta samalla olen mielestäni saanut epävarmuudelleni kovasti tukea neuvolasta. Kun olen valitellut lukuisia yöheräämisiä, on yksi täti neuvonut yhtä ja toinen toista. Ja kun se ensimmäinen oli kovasti puolellani, se toinen piti toimintamallejani järkyttävinä ja sanoi, että kyllä vauvat nukkuvat. Aaargh.

Ja kyllä meidän vauva nukkuukin. Neuvolan tätien ohjeiden innoittamana olemme luoneet omat käytäntömme ja saaneet pojan nukkumaan 20.30 alkaen aamukuuteen tai seitsemään kahdella tai kolmella syötöllä. Sekin on normaalia. Mutta en aio kertoa siitä neuvolassa, etten sitten taas epäilisi.