Moi olen lomalla

Meidän perhe (tuntuupa hauskalta sanoa noin) harjoittelee lomailua. Mietimme, että ennen kuin lähdemme tosi pitkien ajomatkojen taakse, voisi olla hyvä kokeilla, miten matkailu sujuu. Niinpä varasimme hotellihuoneen Porvoosta muutamaksi päiväksi. Ja kyllä, 100 kilometrin päässä kotiovelta olemme lomalla. Vaikka olen käynyt Porvoossa toki ennenkin, en muistanut, miten kaunis kaupunki tämä on. Ihan kuin ulkomailla.

Hotelliasuminen onkin luksusta. Ensinnäkin huoneemme on kaksiosainen, joten Paavon nukkumaanmennessä illalla kahdeksan jälkeen pystyimme jäämään itse vielä hereille ilman hyssyttelyä. Toisekseen suihkusta tulee lämmintä vettä. Ja mikä ihaninta, suihkukahvaa (tai mikä se onkaan) ei tarvitse pitää kädessä. Siinä sitä on ihmettelemistä ja ihasteltavaa! Ehkä meilläkin vielä joskus.

Nyt on hotelliaamiaisen aika. Jotta saisimme siitä mahdollisimman suuren ilon, menemme sinne vuorotellen. Mukavaa olisi tietty syödä kahdestaan, mutta sitten kuitenkin vielä ihanampaa on syödä keskeytyksettä. Josko siellä olisi vielä Hesari?

Paavolle selitin eilen, että nyt lähdetään lomalle rentoutumaan. Ja niin poika sen heti tajusi, normaalin viiden syöttökerran sijaan viime yönä herättiin vain kolmesti. Taidettiin olla loman tarpeessa siis koko perhe.

Elämässä pitää olla rokkia

Rokki soi täysillä muutaman kilometrin päässä ja juuri nyt lavalla on yksi mun kestosuosikki, Tuomari Nurmio. Ja silti kotona oleminen ei harmita juurikaan –  tai ainakaan ihan niin paljon kuin olin etukäteen ajatellut. Tosi asia on, että olen miettinyt tätä viikonloppua jo paljon etukäteen aika sekavin tuntein.

Beach Party on kuulunut olennaisena osana elämääni tosi kauan. Niin kauan, etten osaa edes sanoa, kuinka kauan. Ensin se oli makea rokkitapahtuma, johon oli päästävä ja sitten siitä tuli yksi osa työtä. Ja sen jälkeen siitä tuli makea rokkitapahtuma, johon oli päästävä. Viikonlopun tapahtumat, talkootyöt, talkooväki, tunnelma ja ylipäätään koko tapahtuma on ollut olennainen osa kesää jo kauan. Paitsi tietysti tänä kesänä.

Paavo täytti torstaina kaksi kuukautta ja koska meillä on ollut aikamoinen hulinaviikko, päätin jo kauan sitten, että en edes mieti lastenhoitokuviota viikonlopuksi. Paavolle – ja mullekin – tekee hyvää olla kotona, rauhassa ja omien rutiinien keskellä. Simo sensijaan on rannalla töissä koko viikonlopun. Keskiviikkona vain vähän, torstaina monia tunteja, perjantaina yli kellonympäri, tänään reilusti yli kellonympäri. Huomenna sitten siivouksen jälkeen talkooväki vielä oikeutetusti bilettääkin eli Simo on poissa tosi pitkään. Ja henkisesti takuulla poissa vielä maanantainakin.

Pakko myöntää, että meillä on Paavon kanssa melkein jopa liiaksi aikaa olla nyt kaksin.

Ja koska olisin itsekin vähän halunnut rannalle, pelkäsin olevani superkatkera marttyyriäiti täällä kotona. Toistaiseksi katkeruus on onneksi jäänyt sivuun ja meillä on Paavon kanssa ollut ihan hauskaa. Eilen käytiin mummikilla, tänään Annalla ja Liisalla. Ja tietysti rannallakin vähän. Huomenna ajattelin tehdä kiitoskorttien jakokierroksen ja käväistä rannalla – ja siinähän ne päivät sitten menivätkin. Vaikka on meillä kyllä sitä luppoaikaakin.

Oli kuitenkin kiva käväistä rokkipiireissä edes kääntymässä ja Paavostakin tuli heti suosittu kaikkien tuttujen pörrätessä ympärillä. Paavo itse oli hommasta lähinnä hämmentynyt. Johtuiko se sitten tunnelmasta ja kaikista ihmisistä vaiko niistä kuulosuojaimista, jotka varmaan tuntuivat ja kuulostivat hassulta. Joka tapauksessa meidän festarireissu sujui hienosti ja sen jälkeen uni maittoi. Hyvä ja kiva näin.

Avio-onnea

Astuin avioliiton satamaan maanantaiaamuna klo 10. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, toimitus oli vähän myöhässä, joten oikeasti klo 10 vielä syötimme Paavoa Lohjan maistraatin morsiamen huoneessa. Aviosääty avautui meille vasta noin kymmentä minuuttia myöhemmin.

Vaikka tiesin, mitä tuleman pitää, olin vähän hämmentynyt tilaisuudesta. Maistraattia oli ehostettu sitten viime käynnin ja tila oli yhtä aikaa sekä viihtyisä että oudon alttarimainen. Henkikirjoittajan vaelteleva katse ja monotoninen nuotti olivat sen sijaan jopa huvittavia. Joka tapauksessa kyynel oli herkässä ja sitten tahdottiin, molemmat. Lopuksi, noin kolmen minuutin kuluttua kaiken kunniaksi suudeltiin. Kummallista.

Muita häitä meillä ei sitten ollutkaan. Häähössötys ei kiinnostanut kumpaakaan, mutta emme halunneet häiden puutteen olevan itse avioliiton esteenä. Ajattelimme, että tärkeintä on se, että me molemmat tahdomme ja siksi pienikin tilaisuus riittää.

Koska ainakin itselleni oli hyvin selvää, että tahdon, koin enemmän paineita nimestä. Vaihtaako vai ei. Perinnettä vai ei. Yhdistävä tekijä vai ei. Ja jälleen hain apua väärästä paikasta ja surffailin erilaisilla internetin keskustelupalstoilla. Apua ei tullut, ristiriitaisia fiiliksiä kylläkin.

Ja koska monella palstalla toitotettiin erilaisia argumentteja nimen vaihtamista vastaan, haluni uuteen nimeen vain kasvoi. Vaikka ymmärrän senkin pointin, että erotilanteessa nainen on tuuliajolla ollessaan miehensä sukunimellä, ihmettelen, haluanko nyt miettiä mahdollista eroa? Sehän on kaiken pohjalla, että tahdon naimisiin. Tahdon rakastaa. Eroon suhtaudutaan sitten, jos se tulee, mutta siihen ei nyt varauduta.

Nimi on merkittävä osa persoonaa ja nyt onkin totuttelemista uuteen persoonaan. Josko tämä uusi olisi vielä entistä ehompi? Avaimet suureen elämänmuutokseen olisi nyt käsissä. Mitä se ehompi sitten olisi? Tämä muutos pitää hoitaa kunnolla. Hmmm.

Vaikka avioliitto on mielestäni tärkeä sitoumus ennenkaikkea pariskunnan kesken, olen hämmentynyt myös siitä, kuinka paljon se helpottaa yhteiskunnallista kelpoisuutta. Varsinkin lapsen myötä on käynyt selväksi, että tämä yhteiskunta on suunniteltu aviopareille. Niin olisi ollut vältettävissä sekin allekirjoitusmatka Vihtiin, jossa ajokorttia vilauttamalla piti tunnustaa lapsen isä ja isyys. Se se vasta oli hämmentävä reissu.

Mutta jos isyyden tunnustaminen ajokorttia vilauttamalla tuntui oudolta byrokratialta, niin avioliiton esteiden tutkinta vasta sitä onkin. Kyllä voisi kuvitella, ettei 7 vuorokaudessa väestörekisterijärjestelmä paljasta mitään sellaista estettä, mitä ensisyöttämälläkään sieltä ei näy. Mutta ehkä 7 vuorokautta on samalla myös se suuri harkinta-aika, jota yhteiskunta haluaa avioparien hyödyntävän ennen avioliittoa? Seitsemässä päivässä on kuulemma maailmakin luotu (tai vissiin kuudessa, eikö sunnuntai ollut jo lepopäivä), joten kyllä sama aika pitäisi riittää avioliiton esteiden tutkintaankin ihan henkilökohtaisella tasolla?

Juhlahumussa

Paavo oli eilen mummin, papan ja Eemeli-serkun kanssa, kun isi ja äiti olivat muutaman tunnin 50-vuotisjuhlissa. Kyseessä oli tosi musiikkipitoiset viisikymppiset, onhan juhlakalukin nuoruuteni tutuin dj. Illan teemana oli discohuuma ja niin vieraiden kuin etenkin isäntäväen asut olivat huikeita. Paitsi tietty meidän, tylsien vanhempien, jotka mustissa perusvaatteissaan vain nauttivat ruokapäydän tarjoiluista ja palasivat sitten kotiin.

Siinä hileitä ja strasseja ihastellessani tulikin mieleen, että miksi television juhlaohjelmat keskittyvät aina häihin. Neljät häät, häähullut, meidän häät, satuhäät. (Ai miten niin katson nykyisin liikaa telkkaria?) Hääohjelmissa seurataan valmisteluja ja juhlia, toisissa arvioidaan ja arvostellaan ja toisissa jopa kilpaillaan. Häissä kuitenkin on aina edes jollain tasolla sama peruskaava, mutta esimerkiksi viisikymppisissä ei olisi.

Miksei kisattaisi siis muitten juhlien kanssa? Neljät viisikymppiset, neljät nimiäiset, neljät hautajaiset?

Heti kun aloin miettiä muutamiakin viisikymppisiä setäni täyden menun – ja monen juhlan – synttäreistä eilisiin Elvis-bileisiin, aloin jo riemuita tv-ohjelmasta. Viisikymppiset ovat usein hyvin persoonallisia. Siihen ikään mennessä olemme kasvaneet omanlaisiksemme ja osaamme nautiskella omalla tavallamme. Voi miten hieno tv-ohjelma siitä tulisi!

Mutta yhtä hienon ohjelman saisi myös neljistä 9-vuotisjuhlista. Eilisissä kummitytön juhlissa juhlakalu lähes pyörtyi ilosta ja onnesta, kun isovanhempien paketista tuli kauan odotettu kännykkä – ja vielä kosketusnäytöllä. Siinä kohdassa kummitäti iloitsi siitä, että meidän muiden lahjat oli avattu jo aiemmin, saivat siis ansaittua huomiota ja huokailua myös kynsilakat ja kirjat.

Valitusvirsi

Sanotaan, että tärkeitä asioita osaa arvostaa vasta, kun ne menettää. Tämä toteamus, niinkuin suurin osa kliseistä, pitää paikkansa. Nyt menetyksen – ja sen myötä entistä suuremman arvostuksen – kohteena on uni. Vaikka olen aina ollut huono nukkuja ja kärsinytkin tilanteesta, olen ensimmäistä kertaa sellaisessa asemassa, etten voi itse vaikuttaa unen määrään. Silloinkin kun saisi nukuttua ja uni olisi kuinka syvää tahansa minun on herättävä, jos tilanne sitä vaatii. Nykyisin tilanne vaatii niin neljä kertaa yössä, noin kahden tunnin välein.

Nyt kun olen valvonut kohta kahdeksan viikkoa vähintään parin tunnin välein huomaan saavuttavani jotain väsymyspiikkiä. Samalla kyllä hieman kauhistuttaa ajatus siitä, että piikki saattaa kasvaa koko ajan.. Toistaiseksi suurin kliimaksi tuli koetuksi toissa yönä, kun kello neljä (joka muutenkin on se kaikkein vaikein heräämisajankohta) tipuin sängystä. Vaikka tippuminen sattui, mietin vain, että onneksi Paavo ei ollut sylissä. Paavo oli huonolla tuulella ja itki, joten lähdimme olohuoneeseen. Ja siellä kompastuin lattialle jääneeseen lamppuun. Ei sattunut pojalle mitään, onneksi, mutta äidiltä paloi käämit ja itkuksihan se meni. Aamupäivällä nukuimme onneksi yön univelkoja pois, niin poika kuin äitikin. Ja jo nyt koko homma tuntuu lähinnä huvittavalta.

Mutta koska olen tottunut valvoja, olen oikeastaan pärjäillyt ihan hienosti. Suurin osa päivistä menee hyvin, eikä väsymys juurikaan paina. On kuitenkin ollut jännittävää huomata, että uni on keskeinen asia myös Paavolle. Äitinsä lailla poika ei malta nukahtaa ja kiukunkin kautta hänet on saatettava nukkumaan. Mutta mitä paremmin poika nukkuu, sitä aurinkoisempi lapsi meillä on. Eli joka kerta, kun silittelen raivoavaa lasta uneen, mietin, toiminko oikein. Ja joka kerta kiukku loppuu uneen, yleensä sikeään ja pitkään.

Nyt sitten vaan mietin sitä, että miksi raskausaikana en “kehdannut” nukkua päiväunia. Jostain tuli sellainen oletus, että kun olen vaan kotona. Että sitä pitää sitten puuhastella. Ymmärrän kyllä, että ei se silloin nukuttu uni pankkiin olisi jäänyt. Nyt vaan ymmärrän sen, että kun unimahdollisuus annetaan, niin se kannattaa hyödyntää.

Vali vali.

Kummin huomassa

Meillä valmistellaan nimiäisiä kovalla vauhdilla. Tulevat juhlat ovat aikaansaaneet tapahtumaketjun, johon liittyy jo mm. siirtolava ja lautapino, josta muotoutuu uudet portaat takapihalle ehkä vielä tänään. Vaikka olen aiemmin naureskellut lakkiaisten alla tehtäviä remontteja, huomaan tällaisen pienemmänkin juhlan pistävän vipinää kinttuihin. Ihan hyvä tietysti niin, ilman juhlia autotallimme olisi edelleen romun vallassa.

Uskonnottomana nimen juhlijana on tullut paljon mietittyä kummeja ja kummiutta ylipäätään. Meille oli itsestään selvää, että haluamme pojallemme kummeja. Olen itse saanut kristillisen kasteen ja siinä ison kummikatraan. Liekö kummien ansiota vaiko ei, kristillinen kasvatukseni oli sangen lyhyt. Ja tosi asiassa olen ollut tekemisissä vain muutaman kummini kanssa. Uskonnottomallakin linjalla olen kuitenkin kokenut kummisuhteen tärkeänä aikuissuhteena, enkä voisi kuvitellakaan, minkälaista elämä olisi ollut ilman kummeja. Sitä kummia, joka juuri facebookissa muisteli muinaista Linnanmäki-reissuamme ja tekin nimppareilleni pizzaa ennen kuin juuri kukaan meistä pikkutytöistä oli pizzasta kuullutkaan tai niitä kummeja, joiden liikkeeseen menin mieluusti koulun jälkeen notkuilemaan. Mukavaa on kyllä muistaa sitäkin kummia, jonka kanssa yhteys on uusiutunut nyt vuosien tauon jälkeen, kiitos facebookin.

Tilasin Paavon tuleville kummeille Pro-seremonioista kummitodistukset, joihin oli painettu hieno teksti kummiudesta:
Kummi on luvannut kummina tukea Paavon vanhempia hänen kasvattamisessaan eettiseksi, vastuuntuntoiseksi, ystävälliseksi ja muut huomioon ottavaksi ihmiseksi sekä tukea Paavoa itseään, milloin maailma tuntuu olevan häntä vastaan, kuunnella häntä, antaa hänelle aikaansa ja neuvoa, silloin kun hän neuvoja kaipaa.

Kuulostaa hienolta! Ja koska olemme pojallemme saaneet hienon kummirivistön, uskon, että elämä helpottuu monelta osin. On hyvä tietää, että Paavolle on neuvoja luvassa – silloin kun hän niitä kaipaa. Itse olen tainnut, ainakin vanhemman kummilapseni osalta, neuvoa myös muulloin.

Rintaraivoa

Temperamenttinen poikamme on nyt onneksi keksinyt, miten voi olla hereillä ja huutamatta. Eilinen päivä oli aivan ihana ja olenkin tajunnut, että aina kun olemme rauhassa kotona ja voin huolella seurata nälkä- ja väsymystilaa, kaikki sujuu hyvin. Kaikkeen pitää vaan reagoida juuri oikeaan aikaan. Sen turvin saimme eilen tehtyä jopa pitkän ja mukavan vaunulenkin, joka sentään on meille todella harvinaista. Taisi olla toinen tai kolmas kerta tällaista.

Mutta pienikin muutos päiväohjelmaan voi sotkea jutun. Tänään meillä on esimerkiksi lääkäri ja se voi riittää. Tai jos merkit pitävät paikkansa, riittää. Laskujeni mukaan juuri silloin pitäisi olla syömiskohta. Seurataan tilannetta.

Mikään päivä ei kuitenkaan saa olla liian helppo. Eilisen kruunasi ennätysmäinen rintaraivo illalla. Vaikka en millään olisi halunnut, emme keksineet enää muuta ratkaisua kuin vastike ja pullo. Poika simahtikin nopeasti huudettuaan niin kauan. Yleensä raivo on mennyt ajalla ohi, mutta eilen ei auttanut enää mikään. Pakko ainakin uskoa niin.

Ja ei, en ole yksin tämän asian kanssa (http://imetystukilista.net/sivut/index.php?option=com_content&task=view&id=72&Itemid=117). Se kyllä hieman lohduttaa, vaikka ei kyllä neuvottomuutta poista. Huoh.

12 kiloa

Kesän kuumina päivinä pitää juoda ja mielellään vettä tai kivennäisvettä. Meillä on juotu. Lidlin 2 litran kivennäisvesipulloja on tyhjänä iso säkillinen ja vaikka niitä tulee ostettua kätevissä 6 pullon pakkauksissa, juotavaa kannetaan kotiin harva se päivä. Nyt ostin iskällekin 12 litran kivennäisvesipakkauksen ja karvaasti huomasin, että olen delegoinut pakkauksen kantamisen Simolle. Ja aion delegoida vastaisuudessakin, sen verran ikävältä paino tuntui sormissa. Pakkaus kun on suunniteltu niin, että koko 12 kilon paino kannetaan sormilla.

12 kiloa tuntui järkyttävän painavalta, hyvä kun jaksoin portaita kulkea. Ja sitten tajusin, että se on juuri sama paino, joka minulle oli tullut raskauden aikana. Saman verran painoa siis myös poistui kehostani noin 1,5 viikon aikana. Ei ihme, että keho tuntui oudolta sekä painon tullessa että sen pikaisessa poistumisessa. Kun sitä nyt sormissaan piteli, olihan se aikamoinen paino.

Raskauskilot ovat siis kadonneet, mutta kehossa ei tunnu siltä. Jäljelle jäävät – ja liiat – kilot ovat jakautuneet jotenkin niin eri tavalla kuin ennen. Normaalia vähäisempi liikunta on aikaansaanut lihasten katoamisen ja jäljellä on entistä enemmän pelkkää löllyä. Ja se maha.

Nyt tuntuu, että pääseekö tästä liikkeelle enää milloinkaan. 8 minuutin pyörälenkki tuntui jo rankalta ja vaunujen työntäminen pukkaa hien pintaan. Oikeasti ei ole kiirettä, rauhassa tässä mennään. Jos nyt pyöräilen sujuvasti 8 minuuttia, voin tavoitella ajan tuplaamista ja järjestää juhlat 20 minuutin sujuessa. Ja jos oikein kriisiä pukkaa, kävelen hetken Lidlin kivennäisvesipakkauksen kanssa, jonka jälkeen voin vain nauttia kevyemmästä olostani.