Kirsimillan elämää

Kysyttäessä osaan kertoa, kuinka rakastan Pedro Almodovarin ja Lars von Trierin elokuvia tai että kuinka nautin kaurismäkeläisestä tarkkanäköisyydestä suomalaisuuden kuvauksessa. Totta. Olen kuitenkin nähnyt Sinulle on postia toista sataa kertaa, Uneton Seattlessa ja Dirty Dancing eivät jää pahasti jälkeen, mutta Fame ja Notting Hill saattavat jäädä alle sadan katselukerran. Ja joka kerralla jännitän, tuleeko Tom Hanks treffeille ja että kuinka Meg reagoi saadessaan tietää miehen olevan Tom. Haluan näyttää Meg Ryanilta ja saada Tom Hanksin kaltaisen miehen, vaikka oikeasti Tom ei ole mielestäni edes komea. (Nytkin voin kuvitella heiluttavani päätä kuin Meg kirjoittaessani läppärillä.)

Ja tämän asian ytimeen koitan nyt päästä tanssien. Naiseuden klisee ei kenties ole maailman tuorein ja raikkain aihe, mutta jokaisen lienee pakko käsitellä se omakohtaisesti. Esitystä on jo mainostettu ja aika vähenee, paluuta ei siis enää ole. Nyt on pakko vain uskoa, että olen kuin Meg. Ja antaa lupa siihen uskoon, myötähäpeästä välittämättä.

On pakko myöntää, että olen  aika vapaasti voinut elellä ja totetuttaa ajatuksiani. Kun halusin laulaa ja satuilla slipoveriin pukeutuvasta jäniksestä, ystäväni pitivät sitä hienona ajatuksena. Koko tanssikoulumme suostui tanssimaan omenan perässä, kun niin toivoin. Kun kirjoitin laulun tyttöjen ja poikien tykkäämisestä, se sai heti soittajat puolelleen. Pelkällä pyynnöllä sain taitavat tanssiopet esiintymään pankkiautomaatilla jonottamisesta kertovassa koreografiassa. Miksi sitten nyt jännittää? No siksi, kun tällä kertaa esiintymässä olen vain minä.

Ja pakko kai se on myöntää, että onnistumistenkin keskellä olen ollut epävarma aina ennenkin. Silloin kuitenkin veneessä on ollut muitakin.

Kummallisesti mieltäni jäi myös kaihertamaan erään ystävän kanssa käyty keskustelu viime viikonlopulta. Keskustelun pointtina oli se, etten ole yhtä hyvä laulaja kuin eräs toinen ystäväni – mikä osaltaan pitää paikkansa. Mutta tiedän, että vain osaltaan. Meillä kummallakin on omat vahvuutemme ja ne ovat hyvin erilaiset. Siksi en millään lähtisi meitä vertaamaan, enkä mieluusti ylipäätäänkään vertailisi kahta ystävää keskenään. Tai jos asiaa laajennetaan, miksi kahta ihmistä pitää ylipäätään verrata? Eikö kyse sitten kuitenkin ole vain makuasiasta (ainakin laulamisen tulkinnan suhteen).  Ja ennen kaikkea, miksi kummassa minun pitää tällaista jäädä miettimään?

Vertailu on luonnollista ja sitä tehdään koko ajan. Tämä oivallus sitten loi paineet tulevaan tanssesitykseen. Mitä jos meitäkin, tilaisuudessa myös tanssivaa ystävääni – joka on omalla tavallaan huikeasti minua parempi tanssija – aletaankin vertailla? Mitä jos puolelleni ei jää ketään? Mistä ammennan sen itsetunnon, jolla yli sitten kammetaan?

Nyt jätän vatvomisen ja siirryn siihen vaiheeseen, jossa uskon vilpittömästi itseeni. Toistan mielessäni mantraa omista vahvuuksistani ja annan tanssin ja sisäisen Meg Ryanini kohdata. Tervetuloa kuukauden kuluttua katsomaan, miten onnistuin.

Suomalaisen yksityishenkilön aloitteesta Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) koordinoi keväällä 2010 kansallisen laihdutuskampanjan, jossa kyseinen yksityishenkilö ”ostaa Suomessa vakinaisesti asuvien henkilöiden läskiä 15 €/kg” Nepalissa tapahtuvan opettajankoulutuksen hyväksi. Kampanjaan saavat osallistua vain täysi-ikäiset henkilöt. Ihannepainon alarajan alittavia kiloja ei lasketa mukaan. Kampanjan taustahenkilö sitoutuu lunastamaan laihdutuskiloja enintään 10 miljoonalla eurolla. Lunastus tapahtuu vuoden 2010 aikana. Suomi on tukenut pitkään Nepalin opetussektoria. Ulkoasiainministeriö valvoo, että rahat menevät oikeaan kohteeseen ja seuraa niiden käyttöä.

Niin menin sitten minäkin Tampereen seurakuntakeskukseen punnitettavaksi. Tausta-ajatuksena ovat tietysti kaikki ne nepalilaiset lapset, mutta oikeastihan siis toivon, että edes joku tällainen motivaattori auttaisi laiskaa mäessä. Kun eihän sitä nyt itsensä vuoksi, mutta jos muitten?

Keskellä yöllä syötyä leipää ei lasketa ja jäätelöstä puolet on ilmaa. Kaikki kuluneet selitykset osaan kyllä ulkoa ja osaan aika rankastikin vitsailla aiheesta.  Hei, olenhan sentään tehnyt Outokummussa (20 kiloa nykyistä kevyempänä) taiteellisen lopputyönikin tästä aiheesta. Olen liian lihava vasta, kun Greenpeace työntää minut uimarannalla takaisin mereen tai kun voin vaihtaa kylkeä niin, että napa pysyy paikallaan.

Jos syömisessä itsepetos siis pelaa, huomaan, että jossain muussa aiheessa olen oivaltavampi. Kun tenttiaamuna opiskelukaverini totesi, että kunhan vain läpi pääsisi, huomasin ajattelevani, että hei, itseähän varten me opiskelemme. En ole aina ihan näin tekopyhä, mutta sen tentin aiheesta olin kyllä oikeasti innostunut. Josko sitä saisi siirrettyä samanlaisen ajatusmallin muuhunkin elämään.

Nyt siis on kaivettava vanha kunnon idealisti itsestään, huomasinhan punnituksessa, että voisin yksin pelastaa Nepalin. Mistä kermusta aloittaisi etsinnän?

Kummitytön ensimmäinen yökyläilyreissu pisti tädin arvomaailman koetukselle. Kaupassa piti miettiä, että olenko minä nyt se kummitäti, jonka luona syödään aina herkkuja vai se kummitäti, joka loihtii mielikuvituksellisia terveysaterioita. Vai se, jonka luona on ruispaloja ja juustoa. Valintoja, valintoja. Kompromissiratkaisuna meillä oli pannukakkua, jossa oli mukana myös leseitä. Ja ruispaloja ja juustoa.

Koska ohjelmassa oli Sound of Music, pääsin ensimmäistä kertaa oikeasti kummitehtäviin. Vaikka me uskottomat kummit emme kristillisiä asioita viekään eteenpäin, sain selittää nunnat ja luostarit, natsit ja sodat. Huh. Mutta vaihtoehtoa ei tainnut olla: ensimmäiseksi mieleenjäänyt hassu asia kun kummitytöstä oli se, että miehet tervehtivät toisiaan huvittavasti käsi yläviistossa ja huusivat ”heil’. Tuntuikin huvittavalta palauttaa 7-vuotias kotiin ja sanoa ovella äidille, että jätin teille vielä vähän juteltavaa natsi-ideologiasta.

Ensimmäinen yökyläilyreissu pisti sitten kummitytönkin aika sekaisin ja niillä tarjoiluilla ei ollut niin väliä. Paunun bussista Tampereelle astui kikattelevan ja höpöttelevän ekaluokkalaisen sijaan jännittynyt ja jäykähkö pikkuneiti. Aikuismaisen käytöksen jäljiltä mieleen monta hauskaa juttua, joita minulle asiallisesti kerrottiin. ‘Meidän perhe on ajatellut aina asua samassa talossa, koska flyygeliä on niin vaikea siirtää.’ ‘No ehkä voin nyt syödä hampurilaisen, koska on lauantai ja olen matkoilla.’ ‘Hui, nyt syötiin niin paljon, että olen ihan nääntynyt.’

Jäykkyys saatiin kyllä sitten purettua ja päällimmäiseksi reissusta taisi jäädä nyt se, että kummityttö oikeasti näki Maria Lundin (joka myös ehkä hymyili Kertulle!) ja että kapteenia esitti Tuttiritari. Ja että ne kaksi pussasivat. Kummitätiä puolestaan naurattaa vieläkin se, että jännittävän päivän päätteeksi Kertun farkkujen ja trikoitten välistä, polvitaipeesta, löytyi pikkusiskon mukaan laittamat karkkihelmet. Niin pääsivät bussiin, hampurilaiselle ja teatteriin, ne helmet.

Olin aamulla jonkin suuren oivalluksen äärellä. Kun en ehtinyt kirjoittaa sitä ylös, se lensi Sorsapuistoon, enkä saa sitä enää kiinni. Jotenkin se kaikki kuitenkin liittyi tanssikäsityksiin, maailmaan, oman historiaani ja ihmisten oletuksiin. Ja tuntui hienolta. Koska joululoma sujui suuren ammatillisen kriisin pyörteissä, huomaan hakevani noita oivallusten hetkiä. Ehkä tämä uusi tieto ja kriisit kertovat vain jonkun jättioivalluksen tulemisesta? Ehkä tämä aamu oli vain ennakkoa jostain suuresta? Sitä odotellessa.

En kuitenkaan voi olla miettimättä tanssikäsityksiä yhä uudelleen ja uudelleen. Kun nuorena tyttönä aloin puhua tanssista ammattina, sanoi isosetäni Kalle (niinä aikoina alta kasikymppisenä), että sitä elämää hän ei minulle soisi. Nuo sanat naurattivat silloin, enkä tosiaankaan ymmärtänyt, mistä Kalle puhui. Vuosien aikana ne ovat kuitenkin palanneet mieleen uudelleen ja uudelleen. Ja tänä aamuna ne olivat portti siihen karanneeseen oivallukseen.

Nyt kun luin tenttiin koostetta väitöskirjasta, jossa on tutkittu tanssikäsityksiä toisen maailmansodan ajan nuorisoseurakulttuurissa, joudun palaamaan Kallen sanoihin. Oli Kallen suhde tanhumaailmaan mikä tahansa, ei sota-ajan ja nuorisoseuraliikkeen luoma tanssikäsitys voinut olla vaikuttamatta Kallen sanoihin.

Tarina kertoo muuten kunnollisesta talollisesta nuoresta miehestä, joka kuitenkin antautuu tanssinhimon valtaan ja saa piikansa raskaaksi. Tansseja kuvataan synnin pesänä: viinaa, himokkaita naisia, rivoja sukkeluuksia ja hanurin soittoa. Tähän tunnelmaan kunnon nuori miehemme lankesi ja antautui tanssiin piikansa kanssa. Tuntemuksia tanssiin lankeamisesta kirjoittaja kuvailee: “vereni vetämänä, harkitsematta ja arvelematta, niin kuin se ei olisi ollut hyvää eikä pahaa.”
Tässä juuri ilmenee tanssin vaarallisuus. Se tuhosi harkintakyvyn ja sitä myötä moraalin ja johti epätietoisuuteen oikeasta ja väärästä. Tällaisessa mielentilassa ihminen oli vaarassa tehdä tekoja, joita hän katuisi lopun ikäänsä.

(Ote Antti Seppäsen tekstistä Hyvää ja pahaa tanssia nuorisoseuralehti Pyrkijässä 1939 – 1948)

Ja koska olen minä, minua naurattaa etenkin se, että rivo tanssi on hanurin soittoa.

Päivän puheenaiheena on Karkkilasta kiinnijäänyt “valelääkäri”:
Vuonna 1986 syntynyt espoolaismies palkattiin loppuvuodesta 2008 sijaiseksi Karkkilan terveyskeskuksen vuodeosastolle. Paikan hän sai esittämällä väärennytetyt lääketieteen kandidaatin paperit palkkaajalleen, Karkkilan silloiselle johtavalle lääkärille.Mies hoiti vuodepotilaita kahden kokeneemman lääkärin alaisuudessa. Työ käsitti lähinnä lääkityksen arviointia ja säätämistä. Mies myös kirjoitti kotiutuville potilaille reseptejä. Leikkausten tapaisia toimenpiteitä hän ei poliisin tietojen mukaan tehnyt eikä myöskään pitänyt terveyskeskusvastaanottoa.

Lehdessä vakuutetaan, ettei kenenkään potilaan turvallisuus ollut vaarassa. Ei tietenkään, eihän lääkärillä nyt sellaista vastuuta ole. Mutta hyvä, jos tämä on totta.

Enemmänkin jäin miettimään espoolaismiehen pohjatonta itsetuntoa. Kahdentoista vuoden tiiviinkin työkokemuksen ja monipuolisen koulutuksen jäljiltä olen itse viettänyt joululomani pohtien riittämättömyyttäni ja osaamattomuuttani suhteessa työni vaatimuksiin. Ja jossain vaiheessa olin vakaasti sitä mieltä, että en ole kykeneväinen työhöni, mutta voin jatkaa teeskentelyä. Nyt, vietettyäni kaksi päivää opistomme opettajiemme kanssa miettimässä hyvän tanssinopetuksen ydintä, en voi olla kadehtimatta valelääkärinä toimineen miehen itseluottamusta.  Opettajakuntamme istui murehtimassa otsa rypyssä omaa pienuuttaan tanssi-ihmeen äärellä ja uskon meidän jokaisen ajatelleen, kuinka viisaita muut pöydän ympärillä olevat ovatkaan. Terveen ammatillisen itsetunnon löytäminen kun on välillä niin kovin vaikeaa. Se ei tietenkään ole liioittelemista; terve suhtautuminen ei latista, ei nosta. Mutta voisiko hyvän ammatillisen itsetunnon takaa löytyä nimenomaan kyky kyseenalaistamiseen?

Opettajien koulutuspäivät sujuivat hyvin ja saimme kiteytettyä laatukäsitystä, mutta myös pohdittua sen konkreettista puolta. Tunnelmat vaihtelivat epäuskon ja oivallusten välillä: Miten muka voisin osata ja kyetä tuohon kaikkeen? Ja juuri noinhan tuo on!

Aloitin eilen sijaisuuden ihan toisessa tanssiopistossa. Uudet oppilaat, uusi sali, uusi koulu.  Koin itseni taas valetanssinopettajaksi ja kaiken myllerryksen keskellä päätin pyrkiä parhaaseen mahdolliseen teeskentelyyn. Kun muutaman tuntien jälkeen olo oli oikein hyvä ja oppilaatkin vaikuttivat punaposkisen tyytyväisiltä, totesin, että jotain taidan osata sittenkin. On se sitten teeskentelyä tai ei, eikö hyvä työnjälki ole kuitenkin aika tärkeää – ainakin sillä ehdolla, ettei kenenkään oppilaan tai potilaan turvallisuus vaarannu?

Vuonna 2010 saavutan sen pisteen, kun olen ollut puolet elämästäni täysi-ikäinen. Puolen vuoden ja muutaman päivän kuluttua minulla on ollut ajokortti puolet elämästäni. Nyt olen kai sitten ihan oikeasti aikuinen. Tai ainakin olen puolen vuoden ja muutaman päivän kuluttua – ja siitä eteenpäin.

Minkälaista on ihan oikean aikuisen Millan elämä? Poikkeaako se nykyisestä? Tai pitäisikö sen poiketa? Tarvitseeko minun tehdä asialle jotain vai seurailenko vain, mitä tapahtuu?

Päätin katsoa tulevaan ja kirjoitin googlen hakusanaksi horoskooppi vuodelle 2010. Lopulta päädyin ilmaisen horoskooppisivuston pariin. Automaattinen käännösohjelma automaattisesti halusi auttaa suomalaista lukijaa ja niinpä:
Reading your annual astrology predictions and 2010 Cancer yearly horoscope is a terrific way to keep up with the long term astrological outlook for the full year ahead. Lukea vuosittain astrologian ennusteet ja 2010 Syöpä vuosittain horoskooppi on loistava tapa pysyä pitkän aikavälin astrologisia näkymät koko vuodelle.

Päätin kuitenkin olla vetämättä tästä mitään johtopäätöksiä, hymähdin ja totesin, että tulevaan kannattaa ennemminkin suhtautua perinteisemmällä puhdistautumismenetelmällä. Menin siis ulos ja aloin kaivaa autoani esiin puolen metrin tiukan lumikerroksen alta. Parinkymmenen minuutin jälkeen pääsin sisälle autoon ja pystyin jatkamaan työtäni harjan kanssa. Kotiinpäästyäni laitoin itselleni virkistävän kasvonaamion ja keitin teetä.

Nyt on auto valmiina liikenteeseen, arkeen ja aikuisuuteen. Niin minäkin.

Ajatus joulusta Pariisissa tuntui etukäteen jopa romanttiselta ajatukselta. Ja totta tosiaan, kaupunki on romanttinen. Hannan, Markon ja minun joulu sensijaan ei ihan vaaleanpunainen ollut, ainakaan pelkästään. Flunssan ja vatsatautimuunnosten siivittämänä joulun päivät menivät osaksi vähällä ruualla ja vain 21-neliöisen asunnon nähtävyyksiä mittailemalla. Mutta silti olen tyytyväinen, paljon ehdittiinkin. Ja mikä parasta, kerrankin saimme toteutettua vuosia mielessä pyörineen haaveen.

Ja kun listasin Jaskan korttiin viikon tapahtumia, niin olihan niitä. Kiersimme hyvin tunnollisesti nähtävyyksiä: Concorde, Champs Elysee, Riemukaari, Eiffel, Latinalaiskorttelit, Luxembourgin puisto, Louvre, Sacre Coeur, Montmartre, Moulin Rouge, Ooppera, Pere Lachaise, Notre Dame, La Fayette. Kiersimme keskustaa ja kotikulmiamme, ajelimme metrolla ja istuimme kahviloissa. Joimme punaviiniä ja söimme juustoja, maistoimme crepesejä ja galetteja. Ja poseerasimme nähtävyyksien edessä kuin muutkin kunnon turistit. Että vaikka reissu oli sananmukaisesti myös paska ja tuli tehtyä, oli se myös kimaltava ja kupliva. Ihan mahtavaa, oikeesti hei.

Mistä sen kertomuksen sitten aloittaisi? Siitä, että asunto oli huippupaikalla ja kiva, vaikka pieni? Vai siitä, että ajoimme vain kerran oikean metroaseman ohi? Tai että osasimme sittenkin Hannan kanssa kumpikin yllättävän hyvin ranskaa ja osasimme tilata muutakin kuin kahvit? Monta juttua olisi muistettavana ja kerrottavana, mutta nyt tuntuu, että pyykkivuoren selvittäminen on olennaisempaa. Arki alkaa taas ja Pariisi jää kuviksi mieleen.

Hauska kotiinpaluu muuten. Päätin ottaa taksin linja-autoasemalta, jäihän lomalaisen matkabudjetista tasan puolet käyttämättä tällä kertaa. Ja sitä paitsi kello oli 01.25 ja takana pitkä päivä vääntävän vatsan kanssa. Taksikuski oli aika vanha setä, joka ei jaksanut nostaa laukkuani takakonttiin. Sanoin osoitteen ja setä sanoi heti, että tuttu talo, Juicekin asui siellä joitain vuosia. Ja silloin oli tullut meidän talon luo ajettua kerta jos toinenkin, sillä Juicella kun oli niihin aikoihin kaikenlaista menoa.

Hymyilytti urhoollista Pariisin matkustajaa.

Lähtö Pariisiin tapahtuu tuossa tunnin päästä. Vuoden verran olen tiennyt, että tänään mennään ja silti se tuntuu ihan käsittämättömältä. Mutta nyt sitä sitten mennään. Seuraavan tunnin aikana ei tarvitse enää kuin pukea päälle, meikata ja josko roskat veisi. Eli ihan ajoissakin pitäisi nyt olla. Joulu siis tulee ja matkan takia kaikki jouluvalmistelutkin on tehty – ne vähät, mitä edes tarvitsi tehdä. Lahjat minimoin, mutta esimerkiksi kummitytön luona kävin kylässä ja sujautin paketin samalla pukinkonttiin. Lahjoista tulee kyllä hyvä mieli, ainakin, jos oikeasti tietää, mitä haluaa antaa.

Tampereella minua odotti pino joulukortteja ja kovin ihmeellisiä tuntoja aiheutti postin kääntämä kortti, joka oli alunperin tullut osoitteeseen, jossa asuin ehkä 8 vuotta sitten. Kortissa luki vanhan ihmisen käsialalla osoite ja painetun toivotuksen alla terveisin mummo. Olin ihan äimänä, ja vähän vavisuttikin, mulla kun ei ollut mummoa silloin 8 vuotta sittenkään. Istuin kortti kädessä ihan ihmeissäni, kunnes tajusin, että osoite ei ollutkaan ihan oikein, talon numerossa oli pieni ero. Nyt taisi sitten joku pieni Milla jäädä ilman mummon korttia. Posti on viisauksissaan kääntänyt postin mulle, toivottavasti loput Millan postit menevät perille.

Hyvää joulua kaikille, mummolta myös!

“Tarvitsen tietokonetta työni ja opiskeluideni takia.”
Totta. Mutta jos ihan tarkkoja ollaan, voisin järjestää elämäni niin, että tekisin työ- ja opiskelujutut yliopiston tietokoneluokassa.

“Käytän konetta laskujen maksuun.”
Totta. Mutta vielä kymmenen vuotta sitten maksoin laskut sujuvasti maksuautomaatilla.

“Lähinnä tarvitsen tekstinkäsittelyohjelmaa.”
Saattaa olla. Mutta myös kuvankäsittelyä, musiikin kuuntelua ja koosteiden tekoa tulee tehtyä paljon.

Ilman omaa konetta en sensijaan voisi mesettää, feisbuukata, katsoa telkkariohjelmien aikoja, junien lähtöjä, lukea iltapäivälehtiä, surffailla päämäärättömästi saati  tietää uusimpia Big Brother -talon tapahtumia.

Miten siis reagoida, kun yhtenä aamuna tietokone ei käynnistykään? Onko se maailmanloppu vai olisiko siinä mahdollisuus addiktion katkaisuun?

Hetken arvokeskustelun jälkeen päätän, että tietokone on nykyaikaa ja uusi on saatava heti, jos vanha ei enää mitenkään käynnisty. Mutta onhan sekin jotain, että edes mietin asiaa?

Mutta hei, pc vai mäkki?

Kuukausi aikaa jouluun. Kävellessäni eilen aurinkoisessa ja keväisen näköisessä kaupungissa puheluni keskeytyi, kun kulman takaa tuli yllättäen joulupukki rattailla kahden ponin vetämänä pari pikkulasta kyydissään. Siinä piti ihan keskittyä, ettei jäänyt joulupukin yliajamaksi. Nauratti.

Sunnuntaiaamu oli tosi kaunis, joulukadun avajaispäiväksi jopa kummallisen aurinkoinen. Puin päälleni paksun villatakin ja lähdin keskustaan. Kaunista oli, mutta viimaakin riitti ja villatakissa tuli vähän kylmä. Kun katsoin ympärilleni, tajusin, että kaikilla muilla oli kaulaliinat ja pipot, toppatakin lisäksi siis. Minulla ei ollut edes kunnon takkia. Jopas nyt.

Kriisihän siitä pukkaa. Että mitäs elämänhallintaa tämä tällainen on. Ilman takkia talvisäässä. Ja joulupukki ja kaikki – että kyllä se talvi nyt on. Ja sitten tajusin, että olen nyt pitkään keskittynyt näihin suurempiin linjoihin: miettinyt ammattia, koulutusta, järjestänyt lainankorkoja ja kilpailuttanut vakuutusyhtiöitä. Auto on katsastettu ajallaan ja siinä on uudet talvirenkaat. Suuret linjat ovat kutakuinkin kunnossa, mutta hienosäätö heittää pahan kerran.Kotona keittiön lattialla odotti viikon siinä seissyt kassi täynnä tyhjiä pulloja vieressään vain pari päivää seuraa tehnyt täysi roskapussi. Varastoon menevät tavarat on pinottu siististi jo aikaa sitten pianon eteen. Tiskit tiskaamatta, vessan lavuaari pesemättä.

Kumpi sitten on tärkeämpää, suuret linjat vai pikkuasiat? Noin niinkuin mukavan arjen kannalta.

Elämänhallinta on käsite, joka sulkee sisäänsä kaikki ihmisen elämän osa-alueet: työn, sosiaalisen aseman, asumisen, perhetilanteen, terveyden, työkyvyn ja muut elämisen voimavarat. Koska määritelmän sisältö on periaatteessa avoin, ajatus elämän hallitsemisesta kokonaisuudessaan on utopistinen. Elämänhallintaa voikin ajatella olevan vaihtelevasti eri ihmisillä ja samalla ihmisellä ajallisesti tai elämänalueittain. Elämänhallinnan käsitteellä ei aseteta ihmiselle tavoitetta, vaan pikemminkin omaksutaan näkökulma inhimilliseen toimintaan vaikuttaviin tapahtumiin. (Näin kertoo wikipedia.)

Määritelmä antaa luvan eri elämänalueiden levälläänkin oloon. Hyvä. Mutta silti asia arveluttaa.Purkasinkin tänään sydäntäni ystävälleni ja hän vakuutti, että on tosi ok kulkea ilman takkia. Ei takkia tarvitse pitää vain siksi, että kaikilla muilla sellainen on. Tavoitteena ei pidä olla normaalius.

Viisasta puhetta.

Mutta takki päällä ei olisi tullut kylmä.